Lisäksi se on takakannen mukaan kafkamainen – jollakin hämärällä tavalla on hyvin hämmentävää, että herran nimeä käytetään tuolla tavoin adjektiivina, sanana muiden joukossa, pienellä kirjoitettuna –, mikä on aina hieno asia, piti väite sitten paikkansa tai ei. Vaikka itselläni Kafkan lukeminen onkin jäänyt vain puolikkaaseen novelliin, mikä on suuri häpeä, kaikki herran teoksista lukemani tekstit ovat vakuuttaneet minut hänen maailmojensa hienoudesta.

Niiden viidenkymmenen sivun aikana, mitä olen Tappiota ehtinyt lukea, on käveleminen mainittu useaan otteeseen, alleviivaten lähes joka kerta sen soveltuvuutta ajatuksien järjestelemiseen. Itse tapasin harrastaa kävelemistä vielä jotakuinkin puolitoista vuotta sitten, mutta alkanut kesä hyydytti tavan. Senkin jälkeen tein kyllä muutamia iltalenkkejä, harvoin tosin, kunnes tuli talvi ja lenkit jäivät täysin.

Koska onnistuin pienen yrittämisen jälkeen vedellä ties millaisia yhteyksiä kirjoittamisen (se on nykyisin aika hankalaa), kävelemisen (kuten tuli jo kerrottua, en tee enää lenkkejä), bloggaamisen (se tuntuu aina välillä hyvin paljon velvollisuudelta) ja yleisen luovan toiminnan (kuten kirjoittaminenkin, se on nykyisin aika hankalaa) (tässä kohtaa en käyttänyt sulkeita yhtä luovasti kuin Kertész, vaikka niiden määrästä voisikin jotain sellaista päätellä) (tosin se nyt vain johtuu siitä, ettei olo ole järin luova, koska minulla on nuha enkä harrasta kävelemistä) välille, ajattelin alkaa taas tekemään kävelylenkkejä. Tulkoot ne sijoittumaan ilta-aikaan vanhalle lenkkireitilleni, ilman musiikkia toimitettavaksi.

Aloitan heti kun nuhani lakkaa olemasta – ja tämä päätös pitää. Toivottavasti.

Päästyäni hissistä ulos lähdin talsimaan kymmenen minuutin matkaani kohti linja-autopysäkkiä. Se on stressaavaa puuhaa näin alkusyksystä, bussit kun ajelevat sen pysäkin ohi ihan miten sattuu, välillä ajallaan, mutta useimmiten noin kymmenen minuuttia aikaansa edellä. Monen monta kertaa olen nähnyt kaukaa kuinka linja-auto ajaa ohitseni ja joudun kävelemään vielä toiset kymmenen minuuttia päästäkseni sen kyytiin.

Tänään talsin matkan uusissa kengissäni ja pääsin kyytiin siltä pysäkiltä miltä pitikin. Minä pidän uusista kengistäni kovin. Ne ovat mukavalla tavalla nukkavierun oloiset, niissä on hieno kuviointi ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä ne tulevat kestämään elossa kauemmin kuin normaalisti kengät minulla, kiitos niiden rullalautailukelvottoman rakenteen. Ne ovat loistavat tossut, enkä maksanut niistä kuin viisi euroa. Mahtavaa!

Valitettavasti jalkani vihaavat niitä.

Leveään rullalautailukenkään tottuneet jalkani eivät kykene ymmärtämään kuinka mahtua hiukan kapeampaan tilaan tuottamatta suurta tuskaa kantamukselleen. Jos tämä meno jatkuu, kovettumasta muodustuu minulle kuudes varvas, vieläpä nätisti varvasriviin pikkuvarpaan viereen, mutta olen melko varma, että kenkien (ja jalkojen, olen muovailuvahaa) muotouduttua kaikki niiden tuottama tuska katoaa.

Tulevaisuudessa tulen siis pitämään kengistäni vielä enemmän. Olen varma että suhteeni tuohon ihanaan kenkäpariin tulee olemaan pitkä ja ihastuttava, jalkanikaan kun tuskin enää kasvaa. Ei sillä ettenkö olisi ollut erityisen innoissani kaikista edellisistä kengistänikin, mutta on hankalaa ylläpitää kestävää suhdetta, jos toinen osapuoli hinkkaa pikku hiljaa toisen santapaperilla puhki. Mutta se nyt vain on pelin henki, rullalautailu on kova laji.

Kaikkea se alitajunta raapikin kasaan ja kehtaa vielä liittää osaksi uskottavaa unta. Kytkykasvatuslaitos, aikamoinen termi.

Koska tätä kesää, kuten melkein kaikkia edellisiäkin, tulee väkisinkin ajateltuna suhteellisen tasapaksuna janana, on hankalaa kirjoittaa mitään mittavan kokoista kesäselostusta siitä, mitä tein milloinkin ja missä. Noin pääpiirteissään kesä meni siinä, että pitelin päänsisäistä säätäni poudan puolella, sijaiten joko kotona tai sitten jossain muualla. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta oli se paljon muutakin.

Yksi jännittävimmistä jutuista oli kai se, kun huomasin toissakesäisen ihottumani palanneen. Viime kesänä sitä ei ollut lähes ollenkaan, mikä oli kivaa, sillä itsepäisesti, yleensä suihkun jälkeen, mutta myös muistakin ärsykkeistä, korpuksi kuivuva iho on ärsyttävä seuralainen. Lisäksi punertavat läikät käsivarren taipeessa, kaulassa ja silmäkulmissa eivät ole esteettisesti järin miellyttäviä.

Muuta en juuri nyt muista, ihottumakin tuli mieleen vain koska se on edelleen olemassa. Kuten sanoin viime kesän lopussa (ja muistaakseni myös sitä edellisen): ensi kesänä teen sen kaiken mitä tänä kesänä piti, ja muutakin!

Äsken tulleessa Frendien uusinnassa nuorilla Rossilla ja Chandlerilla oli Miami Vice -tyyliin valkoiset, ohuet puvuntakit ja yksivärinen t-paita sen alla. Vaikka tuolle tyylille takaumassa naurettiinkin, täytyy myöntää että se näytti pelottavan hyvältä… toisin kuin asuun olennaisesti kuuluvat valkoiset puvunhousut – puhumattakaan purjehduskengistä, etenkin ilman sukkia. Ne menevät aivan liian pitkälle.

On the EP cover, the number 1426148550 is given. It was indeed a working U.K. telephone number, and the voice on the other end, which simply said, “Hello?” was Radiohead singer Thom Yorke’s. Fans could even leave a message. #

Vaikka numero ei ole toiminut aikoihin, se ei vähennä missään määrin tämän yksityiskohdan hienoutta. Minulla ei ollut tätä ennen tullut edes mieleen, että numerosarjalla voisi olla jokin merkitys. Muun kansitaiteen käsitellessä pieniä ihmisiä ja isoja yrityksiä – tai niin ainakin minä sen näen absurdeine kyselylomakkaineen ja outoine kaavioineen – paisuteltu numerosarja saattaisi hyvin olla vain viittaus tuotenumeroon tai muuhun vastaavaan.

Lapko laajensi vähän samalla tavalla puhelinlinjojen puolelle viime vuonna Young Desiren julkaisun yhteydessä, jolloin levyn kappaletta Hugging The Phone pystyi kuuntelemaan soittamalla johonkin tiettyyn numeroon. Hauskoja nämä tämmöiset.

Itsekritiikkiä on hankala hiljentää. Ei auta vaikka hokee itselleen, että ei niitä muistiinpanoja kukaan näe, että se on ihan vain sinua itseäsi varten ja vain sinä sitä luet. Kaikenmaailman kirjailijamyyttien vallassa sitä haluaa muistikirjan olevan ties mikä nerouden ilmentymä, ei vain kasa hajanaisia ajatuksia, mikä siitä käsittelyssäni tulee.

Kyllä sitä vähemmästäkin pettyy ja pelästyy, laskee kynän.

Koska muistikirjan ei pidä olla vain muistikirja, vaan muistikirja, minulla on pieni, musta Moleskine, tuo kaikkien muistikirjojen isä, äiti ja vasen takarengas. Tämä seikka pahentaa ongelmaa entisestään, tuo kasa paperia kovissa kansissa maksoi aivan liikaa joutuakseen pitämään sisällään ties mitä tasottomuuksia. Tosin se oli myös liian arvokas joutuakseen olemaan vain tyhjän panttina ja – mikä pahinta – löytääkseen voittajansa kännykän kalenterista.

Tyhjän arkin syndrooma on minulla voimakkaimmillaan juuri Moleskinen kaltaisissa paperivalmisteissa. Jos sellaista ja tavallista, tyhjää ja valkoista A4-arkkia vertaa toisiinsa, on jälkimmäinen pelottavuudessaan hiekkahipun luokkaa. Siinä ei ole kansia, ei viivoja tekstille, ei yhdeksääkymmentä sivua, eikä se näytä arvokkaalta. Sen voi siis pilata ihan rauhassa. Moleskineä ei.

Ei tässä auta kai muu kuin joko ottaa härkää sarvista ja ruveta raapustelemaan harakanvarpaita viivoille, tai sitten vain unohtaa koko juttu. Jonkinlainen lähtöalusta ideoille olisi hyvä saada, päässä ne eivät pysy, eikä puhelimen tyhmä merkkiraja per merkintä aina riitä. Raakojen ideoiden kirjoittaminen suoraan blogiin taas on hiukan riskialtista puuhaa, niitä pitäisi aina ensin kypsytellä.

Tuo levy on kymmenen kappaleen ja kahden piilotetun raidan mittainen albumi täynnä hiljaista ja katkeraa folkkia. Ei sitä aina jaksa kuunnella, mutta kyllä sille hetkensä löytyy. Parhaimmillaan se on öisin, soiden muuten hiljaisessa huoneessa lievällä volyymilla, mutta uskoisin sen toimivan päivisinkin ja muina ajankohtina, jos sydämeni olisi murskana tai meneillään olisi todella monimutkainen ja hankala parisuhde.

Tosin potiessani syvää ja katkeraa vihaa yli-innokkaiden levy-yhtiön setien liimaamaa typerää ylipitävää tarraa kohtaan, O oli mitä mainiointa kuunneltavaa. Pahvikannet ovat sen verran herkkiä menemään ruvelle, että tarran poistaminen vaatii lähes kirurgimaista tarkkuutta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä intoa liimailla ties mistä levyn saavutuksista kertovia tarroja levyjen kanteen, ihan kuin sellainen muka vaikuttaisi ostopäätökseen. Pyh ja pah.